Turun raitiotien historia

Turkulaiset pääsivät raitiovaunun kyytiin ensin hevosten vetämänä, kunnes 1900-luvun alussa kaupunkiin rakennettiin ihka oikea sähköraitiotie. Raitiotie muuttui ja laajeni sekä kesti vuosisadan suuret kriisit kuten sodat. Laajimmillaan keltaiset raitiovaunut kuljettivat turkulaisia arjen aherrukseen kolmella eri raitiotielinjalla.

Joukkoliikenteen matkustajamäärät vähenivät ja yksityisautoilu lisääntyi keskustassa 1960- ja 1970-luvuilla. Raitiotieliikenne päätettiin lakkauttaa, kuten monissa muissakin Euroopan maissa. Turun vanhan raitiotien viimeinen vuoro ajettiin lopulta 1.10.1972.

Suomen ensimmäinen hevosraitiotie perustettiin Turkuun vuonna 1890. Vaikutteita haettiin Ruotsista ja Pietarista. Kun hevosten kuljettamat vaunut siirrettiin kiskoille, kitka pienentyi ja matkustajia mahtui kyytiin enemmän. Ensimmäinen reitti kulki Satamasta Linnankadun ja Tuomiokirkkosillan kautta Akatemiakadulle. 

Hevosraitiotie ei ollut kuitenkaan kovin pitkäikäinen ja se lakkautettiin kannattamattomana jo vuonna 1892. Turku oli tässä vaiheessa vielä niin pieni, että kaupunkialueen käveli läpi helposti vain puolessa tunnissa.  

Lyhytaikaiseksi jääneen hevosraitiotiekokeilun jälkeen Turussa saatiin odottaa 16 vuotta ennen kuin raitiotieliikenne käynnistyi taas uudelleen. 

Vuosisadan alussa Helsingin ja muiden maiden raitiotiekaupunkien esimerkin innoittamana sähköraitiotien rakentaminen alkoi kiinnostaa myös Turussa. Sähköraitiotien rakentaminen aloitettiin vuonna 1907, jolloin hankittiin raitiovaunukalusto ja rakennettiin raitiotien kaikki katuosuudet. Raitiovaunuhallit kaluston säilytykseen ja huoltoon tehtiin Amiraalistonkadulle, missä ne sijaitsevat edelleenkin.

Vajaan kahden vuoden rakentamisen jälkeen joulukuussa 1908 turkulaiset saivat lopulta kahdella linjalla aamusta iltaan kulkevat sähköraitiovaunut. Niin sanottu kiertolinja kulki ympäri Turun ydinkeskustaa, kun taas satamalinja kuljetti matkustajat keskustasta satamaan saakka. Pysäkkejä oli yhteensä 30 kappaletta.

Sähköraitiotie oli alusta lähtien menestys. Erityisesti Aurajoensuussa sijaitsevalle teollisuusalueelle kulkevat työmatkalaiset ottivat raitiovaunut heti omakseen.

Kun Turun kaupunki lunasti raitiotiet itselleen vuonna 1919 syntyi samalla Suomen vanhin kunnallinen liikennelaitos.

Vuosien ja vuosikymmenten vieriessä eteenpäin Turku kasvoi voimakkaasti sekä maantieteellisesti että väkiluvultaan. Kun vuonna 1920 Turussa asui noin 45 000 asukasta, sotien jälkeen turkulaisia oli jo lähes satatuhatta. Raitiotien käyttäjämäärät kasvoivat, ja joukkoliikenteen kovan kysynnän vuoksi myös säännöllinen sisäinen linja-autoliikenne alkoi vuonna 1923.

Kasvanut kysyntä ja julkinen paine johtivat siihen, että raitiotien linjastoa lähdettiin laajentamaan vauhdilla 1930-luvun alussa. Yksiraiteinen linjasto päivitettiin kaksiraiteiseksi ja uusia rataosia avattiin koko vuosikymmenen ajan.

Vuonna 1932 raitiovaunujen väristä järjestettiin äänestys, mutta lopulta tuttu Turun keltainen voitti. Monen äänestäjän mielestä tämä oli ainoa vaihtoehto, koska ”se oli aina ollut keltainen”, mitä se olikin ollut aina ensimmäisestä käyttöpäivästään lähtien.

Turun raitiotien matkustajamäärät kasvoivat aina vuoteen 1946 asti. Tuolloin raitiovaunulla matkustettiin vuodessa 307 kertaa turkulaista kohden. Tämän jälkeen matkustajamäärät alkoivat hiljalleen laskea muun muassa yksityisten yrittäjien harjoittaman linja-autoliikenteen yleistyessä.

Laajimmillaan raitiotieverkosto oli kuitenkin vuoden 1956 laajennuksen jälkeen. Tällöin raitiovaunulla pystyi kulkemaan kolmella eri linjalla. Linja 1 kulki Satamasta Pohjolaan, linja 2 kulki Nummenmäeltä Kauppatorin kautta Korppoolaismäkeen ja linja 3 kulki kiertoreittiä Kauppatori-Rautatieasema-Itäinen pitkäkatu-Kauppatori.

Samaan aikaan kun Turussa pähkäiltiin, miltä joukkoliikenteen tulevaisuus näyttää, matkustajamäärät laskivat. Vuonna 1954 jokainen turkulainen teki joukkoliikenteessä keskimäärin 450 matkaa vuodessa kun 1969 matkoja tehtiin enää puolet entisestä. Lisääntynyt yksityisautoilu veti matkustajia pois joukkoliikenteestä.

Turun raitiotien lakkauttaminen nousi keskusteluun vuonna 1962. Lakkauttamista selvittämään asetettiin virkamiestoimikunta, joka muun muassa kävi muissa omien raitioteiden lakkauttamista harkitsevien Euroopan kaupunkien vieraana. Toimikunta esitti, että raitiotieliikenteestä luovutaan vuoteen 1980 mennessä.

Lopullinen päätös tehtiin pitkän poliittisen väännön jälkeen yksimielisesti vuonna 1965. Raitiotieverkosto lakkautettaisiin vaiheittain ja lopetetut raitiotielinjat korvattaisiin linja-autoilla. Keskustelua syntyi erityisesti korvaavien linja-autojen hankinnasta ja siitä, että linja-autoiksi muutettuna reitit eivät tulisi kannattamaan.

Lakkauttamisen perustelut olivat pääosin taloudellisia: kalusto oli vanhaa, raitioteiden perusparannukset olisivat vaatineet taloudellisia lisäpanostuksia ja linja-autoliikenteen henkilöstömenot olivat raitotieliikennettä alhaisemmat.

1970-luvun alussa heräsi vielä raitiotietä kannattavaa liikehdintää, kun media, turkulaiset ja osa poliitikoistakin kääntyivät vastustamaan lakkauttamista. Viimeisen raitotielinjan numero 3 lakkautus 1.10.1972 oli Turussa surujuhla, kun 64 vuotta kaupunkilaisia palvellut raitiotieliikenne lopulta päättyi.

Lähteet

Laaksonen Mikko 2008: Turun Raitiotiet.

Söderström, Marita 1990. Ratatieosakeyhtiöstä keltaiseen vaaraan – sata vuotta Turun joukkoliikennettä.

Kuvat

1. & 2. Turun museokeskus. 3. Mikko Alameri